Historiaa

Hannu Holopaisen juhlapuhe teatterin 20 – vuotisjuhlassa 7.11.2009

Kun Kaijanahon Kari soitti, että pitäisi tulla Teatterin 20-vuotisjuhlaan, olin hieman ihmeissäni. Siis mikä teatteri. Olen ollut Äänekoskelta poissa 14 vuotta ja tehtiinhän teatteria minunkin aikana toistakymmentä vuotta. Kari selvitti, että kyseessä on Äänekosken Teatterin kannatusyhdistyksen juhla. 

Hän sanoi että, jos Äänekosken teatterin historian merkkipäivää lähdetään hakemaan menneisyydestä, päädyttäisiin ehkä 100-vuotisjuhliin. Aivan oikein. Äänenekosken Työvänyhdistyksen Näytelmäseura perustettiin 1910, joten ensi vuonna voisi viettää 100-vuotisjuhlaa. Vuonna 1921 perustettiin Äänekosken Työväennäyttämö. Näyttämön johtajaksi Otto Saari 250 markan palkalla. Ensimmäinen esitys oli Tukkijoella. Mielenkiintoista oli, että myös näyttelijöille maksettiin ns. roolipalkkiota. Vuonna 2011 olisi siis mahdollista viettää 90-vuotisjuhlia.

Mutta nyt on aika juhlia Äänekosken Teatterin Kannatusyhdistyksen 20-vuotistaivalta.

Kannatusyhdistys on Happotorniteatterin perillinen. Tarkemmin sen kehityksen tuote joka käynnistyi tuosta pienimuotoisesta koskettavasta teatteriesityksestä. Tätä kehityskulkua pyrin kuvaamaan omasta näkökulmastani.

Kulttuuridemokratia

Kun saavuin 80-luvun alussa (tarkemmin syykuussa 1981) Äänekoskelle, tulin suoraan koulutuksesta, joka oli kulttuuridemokratia-ajatuksen läpitunkema. Valtakunnassa oli käynnistetty kulttuuritoimintalain myötä laaja kunnallisten kulttuurisihteereiden koulutus ja kunnat palkkasivat kulttuurisihteereitä, suuremmissa kaupungeissa kulttuuritoimen johtajia ja useita sihteereitä. Ajatuksena oli tuottaa yhä laajempia ja monipuolisempia kulttuuripalveluja kuntalaisille asuinpaikasta riippumatta pääosin kunnan ja valtion varoin. Ilmapiirissä oli selvästi 70-luvun kulttuuriradikalismin jäänteitä. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että kaikki kulttuurityöntekijät tuntuivat olevan samalla asialla puoluekannasta riippumatta. Kulttuuridemokratian aikaansaamisen keinoina pidettiin paikallisten kultuurijärjestöjen tukemista, uusien kulttuuripalvelujen kehittämistä, yleisön ja tekijöiden kouluttamista ja palvelujen helppoa ja edullista saatavuutta. Kulttuuri kuului kansalle.

Teatterin kehittäminen – kohti B-teatteria

Äänekoski oli saanut kulttuurisihteerin, joka oli erityisesti kiinnostunut (kuulemma liian) teatteritaiteesta. Harrastajateatteri sopi erityisen hyvin edellä kuvattuun ajatusmalliin. Sitä voi tehdä ilman pitkäaikaista koulutusta ja hyvällä ohjauksella ja sopivalla täsmäopetuksella voidaan päästä taiteellisesti merkittäviin tuloksiin. Lisäksi se sisältää itsessään poikkitaiteelliset elementit jotka mahdollistavat kuvataiteilijoiden, muusikoiden, säveltäjien, kirjoittajien, koreografien ja tanssijoiden osallistumisen projekteihin.

Jälkeenpäin ajateltuna tuore kulttuurisihteeri suhtautui ehkä turhankin kriittisesti Äänekosken harrastajateatterin tilaan. Hietaman Nuorisosera teki säänöllisesti vuotuisen näytelmänsä, Äänekosken työväenteatterilla oli omat projektinsa ja Koskelassakin oli näytelmätoimintaa.

Koska näyttämöilmaisussa on kuitenkin aina parantamisen varaa, järjestettiin kulttuuritoimiston toimesta Työskillä kevällä 1982 kurssi, johon saatiin opettajiksi teatterikorkeakoulun puhetaidon opettajat Malla Kuuranne ja Ritva Koivunen. Koulutuksen tuloksena syntyi Osvaldo Dragúnin näytelmä ”Tarinoita kerrottavaksi”, jonka Malla ja Ritva ohjasivat. Esitys oli tiheätunnelmainen ja pelkistetyn mustavalkoinen. Erityisesti esityksestä on jäänyt mieleeni Taipaleen Karin koira ja häikäisevä valotekniikka. Koskelasta oli lainattu omatekoinen ns. valopöytä. Siinä oli lautaan kiinnitetty neljä tai viisi pistorasiaa, niille tavalliset seinäkatkaisijat ja pyöritettävät himmentimet. Ja Helsingistä oli hankittu lainaksi oikein seuraajaheitin. Se oli Happotorniteatterin ensimmäinen ja ainoa projekti, josta Sauli Alahuhta kirjoitti paikallislehteen perustellusti ylistävän arvion. Tästä alkoi laaja teatteriyhteistyö eri tahojen kanssa ja pyrkimys kohti ammattijohtoista harrastajateatteria.

Alun kutkuttava menestys

Koska keskustan teatteri toimi jatkossa työväentalolla ja Äänekosken Työvänteatterilla oli pitkät perinteet, päätettiin nimi säilyttää. Vanhaa aatteellista pohjaa pyrittiin kuitenkin lieventämään siten, että kaikki teatterin tekemisestä kiinnostuneet voisivat tulla mukaan. Niinpä paikkakunnalla tuolloin vielä melko tiukasti vallitseva ryhmäkuntalaisuus ainakin osittain hälveni teatterilaisten piirissä.

Ensimmäisen uuden kauden ( en tiedä onko nimitys perusteltu ) esityksen valmistelu käynnistyi
vuodenvaihteessa 1984-85. Ohjaajaksi oli valittu Kari Kaijanaho. Kari toi mukanaan Ritva Holmbergin ja Mikko Viherjuuren dramatisoiman Decameronen. Tämä hulvaton Boccaccion tarinoihin perustuva näyttelmä alkoi elää omaa eläämäänsä pienen keskisuomalaisen kaupungin
harrastajanäyttämöllä. Muistini mukaan koko harjoitusprosessi oli harvinaisen vaivaton ja irtonainen. Ideat sinkoilivat ja vauhti oli alusta asti melkoinen. Siistosen Pekka teki toimivan musiikin, joka sisälsi mieliinpainuvia lauluja. Lisäksi Pekka antoi Enkeli Mikaelina yhdessä Konttisen Askon ja muiden kanssa esitykseen sellaista liikettä, että sitä harvemmin teatterissa näkee. Nelly Soppi valmisti puvut allekirjoittaneen suunnitelmien mukaan ja siitä alkoi pitkään jatkunut yhteistyö Itse Nellyn ja Pirttimaan Airan kanssa. Tässä projektissa saatoin myös kokeilla näyttelijäntyötä käytännössä. Olin saannut pienen roolin, jossa oli muutama repliikki ja pitkähkö laulu. Puhuminen tuntui todella vaikealta enkä oikein muutenkaan ollut kotonani näyttämöllä. Laulaminen sentään sujui jotenkuten.

Sitten koitti ensi-ilta. Ensin pientä hykertelyä ja sitten yleisö suorastaan räjähti. Naurun tyrske jatkui läpi esityksen ja vaimeni vain muutamien vakavampien kohtauksien aikana. Komedia del arte meininki tuntui toimivan ja ruton keskellä seikkailevat narrit veivät katsojien sydämet. Ja ruhtinas oli ai niin paha.

Esi-illan jälkeen Työskin katsomo täyttyi kerta toisensa jälkeen. Arvostelut olivat ylistäviä.
Tunnelma esiintyjien keskuudessa oli riehakkaan iloinen joskin ehkä hieman hämmentynyt. Tällainen menestys. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Seinäjoki ja sen jälkeen

Keväällä 1985 Decamerone hyväksyttiin Seinäjoen harrastajateatterikatselmuksen ohjelmistoon.
Katselmuksessa esitys osoitti voimansa paitsi hyvänä myös joustavana teatterina. Sen kevyt lavastus ja fyysinen, energinen ilmaisu toimivat melkein tilassa kuin tilassa. Kun saavuimme Seinäjoen silloisen kaupungiteatterin pikään, matalaan ja epäkiitollisen tuntuiseen saliin, mietimme miten Työskin intiimiin saliin tehty esitys mahtaa toimia.

No toimihan se. Usein ylikriittinen harrastajatteatterikerma oli hetkessä polvillaan. Yleisön reaktiot olivat vielä rajummat kuin Äänekoskella. Sekä raadin että lehdistön arviot olivat ylistäviä. Päänarrista, Taipaleen Karista tuli kerralla harrastajateatterikentän kiintotähti. Ryhmäkunniakirjan saajasta ei ollut epäselvyyttä.

Seinäjoen jälkeen Decamerone kiersi kutsuttuna useissa paikoissa mm. Kuopion kaupungin teatterisa ja sitä esitettiin jopa sirkusteltassa. Vaikka menestys oli joka paikassa huomattava ja esitys pysyi hyvin kuosissaan, alkoivat tekijät pikuhiljaa väsyä. Syntyi klikkejä ja intrigejä. Oli aika jatkaa matkaa.

Komediaa kesäteatterissa

Decameronen ollessa vielä täydessä vaudissa käynnistettiin kesäteatteritoiminta kaupungintalon alapuolella olevassa puistossa, johon oli rakennettu väliaikainen, vieläkin pystyssä oleva katsomo. Näytelmäksi oli valittu Ludvig Holbergin Anttonius Putronius ja sen ohjasi Kari Kaijanaho. Kesäteatteri oli selvästi eri teatteritoimijoiden yhteistyöhanke. Häyhän Pekka Koskelasta ohjasi tanssit, Sauli Alahuhta, Hietaman Näyttämön voimahahmoja, lavasti yhdessä Salon Pertin kanssa. Myös näyttelijöissä oli useita uusia kasvoja. Ojaajan ohje oli, että puvustuksen idea on suuret hatut. No niinpä suunittelin suurehkoja hattuja, jotka Nellyn tytöt sitten loihtivat esiin.
Arvostelijan mielestä Puurosen seurassa viihtyi. Niinhän se oli. Säännöllinen kesäteatteritoiminta oli käynnistynyt.

Teatterikatselmus ja läänintaiteilija

Vuoden 1986 keväällä sai alkunsa tapahtumasarja, joka vahvisti Äänekoken asemaa ja mainetta harrastajateatteripaikkakuntana. Maaliskuun lopulla järjestettiin Keski-Suomen harrstajateatterikatselmus Työskillä ja Hotelli Hirvessä. Hankkeen takana oli Keski-Suomen harrastajateatterien neuvottelukunta, joka yhteistyössä Äänekosken kulttuuritomiston kanssa hoiti käytännön järjestelyt. Mukana oli myös läänin taidetoimikunta.

Tapatuma oli menestys. Se alkoi lauantaina, mutta ensimmäiset esiintyjät tulivat jo perjantai-iltana ja yön aikana rakennettiin kulisseja ja valoja ja ehkä juhlittiin alustavasti. Seuraavana aamuna esitykset alkoiva ja katsomot olivat tupaten täynnä. Toistakymmentä ryhmää esiintyi arvovaltaisen raadin edessä ja sai rakentavaa palautetta. Ensimäisen vauhdikkaan päivän jälkeen näyttelijät, ohjaajat ja muut teatterintekijät rentoutuivat ensin Ravintola Hirvessä ja sitten Hytösen diskossa, josta tuli tulevissakin katselmuksissa keskeinen loppukaronkan paikka. Tapahtuma osoitti, että keskisuomalainen haarrastajateatteri oli voimissaan ja osin korkealla tasolla.

Huoneteatterin Sveijk toisessa maailmansodassa, joka arviotiin katselmuksen parhaaksi esitykseksi, oli siitä oiva esimerkki. Tästä alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt teatterikatselmusten kausi. Muistan moniaita lauantaiaamuja, kun kuljeksin hermostuneena ympäri Työskiä tarkistamassa että kaikki oli kunnossa. Oliko piha aurattu, kuolemanvaaraliset portaat hiekotettu jne.

Suurkiitos näiden hienojen ja muistorikkaiden tapahtumien onnistumisesta kuulu kulttuuritomiston työntekijöille Milelle ja Enulle ja Äänekosken Työväenteatterin talkooporukalle, etenkin Pesosen Ropelle, joka vastasi valotekniikasta ja monille muille mm. ilta- ja yöohjelmamestari Heikki Hytöselle.

Ensimmäisen katselmuksen yhtenä puuhamiehenä ja raadin jäsenenä oli läänintaiteilija, ohjaaja Olli-Pekka Ulkuniemi. Ulkkis oli muuttanut Änekoskelle kultturilautakunnan aloitteesta vahvistamaan kaupungin teatteritoimintaa. Hän ohjasi heti alkajaisiksi kesäteatteriin näytelmän ”Welcome to Älkyä, mr Woodson”. Keväällä oli ollut ensi-illassa Kaijanahon Karin ohjaama Ruunar ja Kyllikki, josta parhaiten muistan massiivisen lavastustyömaan ja Rasi Lassen haikean harmonikan. Arvostelut eivät ehkä olleet yhtä kiittävät kuin aiemmin, mutta esityksessä nähtiin useita erinomaisia roolisuorituksia ja se antoi hyvän kuvan paikkakunnan näyttelijäpotentiaalista.

Syksyllä 1986 päätimme sitten Konttisen Askon kanssa syventää teatterinäkemystämme Ylöjärvellä Voionmaan Opiston kolmekuukautisella harrastajateatterikurssilla. Kurssin aikana silloinen vaimoni Leena Vanhalakka hoiti kulttuurisihteerin viransijaisuutta. Hoitikin tepevästi. Kun tulin takaisin, saatoin aistia kultturilautakunnassa vähän sellaista henkeä, että olisit vaan pysynyt sielä Ylöjärvellä.

Ohjaaja Timo Ojalan vetämä kurssi oli antoisa, vaikka sainkin siellä Niskavuoriallergian. Timppa oli valinnut koulutuksen runkomateriaaliksi ”Niskavuoren naiset” -näytelmän. Sitä käytiin niin perusteellisesti läpi, että lopulta opiskelijoiden kapina oli jo hyvin lähellä. Joka tapauksessa kolmen kuukauden intensiivinen paneutuminen teatterin tekemiseen ja toisten ohjaustyön seuraaminen lisäsivät tietämystä ja näkemystä.

Merkittävä vuosi 1986

Vuotta 1986 voidaan pitää todella merkittävänä äänekoskelaisen harratajatetteritoiminnan historiassa. Työväenteatterin tominta oli vakiintunut, hyvässä yhteistyössä tapahtuva kesäteatteritoiminta oli käynnistynyt, harrastajateatterikatselmus oli asettumassa pysyvästi Äänekoskelle ja teatteritaiteen läänintaiteilija asui ja vaikutti paikkakunnalla. Eikä siinä kaikki. Marraskuussa kaupunginvaltuusto teki kulttuurilautakunnan aloitteesta päätöksen kaksivuotisesta teatteriohjaajakokeilusta. Päätös osoitti, että myös kaupungin johtavat luottamusmiehet ja kaupungin johto, etunenässä silloinen kaupunginjohtaja Meriläisen Jussi, suhtautuivat myönteisesti teatteritoiminnan kehittämiseen.

Kuningas Ranskaan, Seinäjoelle ja takaisin

Sitten vuoden 1987 alussa kuningas lähti Ranskaan. Projektin kokonaisuus toteutti käsittämättömällä tavalla näytelmän sisäistä logikkaa. Ensin itsevarmaa, uhmakasta ja hilpeääkin menestystä ja sitten kirveleviä tappioita – lopulta kurjen huuto ja hiljaisuus.
Muistan, miten kädet hikoillen soitin suurelle nerolle Paavo Haavikolle esitysoikeuksista. Jostain syystä minulla oli sellainen käsitys, että hän oli ärhäkkä mies. Kirjailija vastasi kuitenkin yllättävän vaimealla, ystävällisellä äänellä ja esitti, että voisin käytää näytelmän käsikirjoituksen lisäksi myös oopperan librettoa ja elokuvakäsikirjoitusta, jotka hän tarjoutui lähettämään. Sanoin, että lähetän lopullisen käsikirjoituksen tarkastettavaksi. Tähän Haavikko tokaisi: Ei ole tarpeellista, ohjaaja tekee valintansa.

Harjoituksia, biisien tekoa, puvustuksen ja lavastuksen suunittelua.

Piti hankkia oikea auto näyttämölle. Romuttamolta löytyi sopiva Reno, joka hinattiin Sormusen Karin Varrella työskille. Näyttämön muotoa muutettiin. Hirsiseinää kaadettiin, torni rakennettiin ja
Konttisen Matti hitsasi rautapuun. Nellyllä kehitettiin rengaspaitojen kuvajaisia. Kankaita ja muita materiaaleja etsittiin. Valoja säädettiin. Pesosen Roope kysyi, että oliko tarkoitus, että yleisö näkee esitykse n. Oli kuulemma niin himmeetä.

Työmäärä oli valtava. Onneksi harrastajateatterissa löytyy aina käytännön miehiä ja naisia ja todellisia työmyyriä.

Pientä rutinaa siellä, pientä rutinaa täällä, mutta matka jatkui.

Ensi-ilta. Kaikki toimi. Usvakone levitti maagista huuruaan. Tykki pamahti, joidekin mielestä liiankin kovaa. Musiikki soi kauniisti. Pekarisen Harri teki elämänsä roolin. Näyttelijäntyö oli kaikkien osalta erinomaista, ainakin ohjaajan mielestä.

Sitten seurasi kiittäviä arvosteluja, täysiä katsomoita ja lopuksi valinta Seinäjoen Harrastajateatteri- katselmukseen.

Seinäjoelle

Olin jotenkin fiksaantunut Työskille rakennettuun aaltoilevaan näyttämön etureunaan. Rakensimme siirreettävän korokkeen, jonka oli määrä korvata Seinäjoella tämä elementti. Niinpä meillä oli valtava kuorma tavaraa. Edellä mainitun härvelin lisäksi oikea auto, tykki ja kaikenlaista kamaa. Täysi kuorma-autollinen.
Seinäjoella vaikeudet alkoivat jo ennen esitystä. Autoa ei meinattu saada millään sisään. Muistaakseni se meni hitsaushommiksi.

Oli esityksen aika. Vanhalakan Leena oli hoitanut Kuninkaan markkinoinnin ammattitaitoisesti niin, että esitystä oli arvioitu muutamassa valtakunnallisessa lehdessä. Niinpä yleisö oli saapunut saliin suurin odotuksin.

Esitys alkoi. Ajattelin, että Sormusen Karin esittämä pääministeri oli aluksi vielä hitsaushommissa. Sitten selvisi, että ongelma ei ollut siinä. Esitys ei vain istunut tilaan. Näyttelijät olivat eksyksissä tilassa ja jotenkin kaukana yleisöstä. Kontaktit katosivat, teksti hajosi erillisiksi repliikeiksi ja lauseiksi. Yleisö oli hiirenhiljaa. Ja lopuksi se koroke, jonka olin ajatellut ja mitoittanut aivan väärin, se oli kuin ulkoavaruudesta. Konttisen Asko suoritti huikeita akrobaattitemppuja näyttämön rakenteissa ja lavasteissa, mutta se ei esitystä pelastanut.

Torvet rutussa Seinäjoelta otsikoi Huovisen Issu Sisä-Suomen lehdessä. No vieläkin vähän surettaa tekijöiden puolesta.

Mutta matka jatkuu….

Toukokuussa, siis vuonna -87 oli aika käynnistää kaksivuotinen teatteriohjaajakokeilu. Kokeilua olivat rahoittamassa Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen Rahasto, Keski-Suomen läänin taidetoimikunta, molemmat harrastajateatteriliitot sekä Viitasaaren kunta ja Äänekosken kaupunki.

Ideana oli että valittava ohjaaja tekisi töitä kolmessa teatterissa; Viitasaaren teatterissa, Hietaman Nuorisoseuran Näyttämössä ja Äänekosken Työväenteatterissa.

Ohjaajan paikka pantiin valtakunnalliseen hakuun ja hakemuksia saapui 8. Haastattelujen jälkeen korkea-arvoinen raati valitsi ohjaajaksi Kari Kaijanahon ja varalle Pertti Jääskän. Tuntui, että jälleen oli otettu askel kohti B-teatteria.

Ja Kari alkoi heilua ympäri pitäjiä.

Vuonna 1988 teatteri oli kuosissaan. Työväentalolle rakennettiin pieni sali, joka mahdollisti pienimuotoisten intiimien teatteriesitysten tekemisen. Kari Kaijanaho ohjasi sinne Max Frischin Philip Hozin vihan ja allekirjoittanut Dürrenmatin Strinberg-muunnelman 12 erää. Sali oli hieman matala, mutta muuten aivan loistava teatteritila. Issu Ohjasi Työskin ns. isoon saliin hulvattoman lastennäytelmän Lepakkojen kaappausretki. Olli-Pekka ohjasi kesäteatteriin Yrjö Juhani Renwallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Kun tähän vielä lisätään Kaijanahon Hietaman Nuorisoseuran Näyttämölle ohjaama Rikottu ruukku, voidaan sanoa, että pienen kaupungin teatteritominta oli voimissaan.

Seuraavana vuonna, siis-99 vauhti jatkui. Kaijanahon Kari ohjasi Lysistraten Lemmenlakon ja Huovisen Issu omaperäisen Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian.

Kesäkuussa perustettiin sitten Äänekosken Teatterin kannatusyhdistys. Ajatuksena oli edelleen kehittää eri toimijoiden yhteistyötä ja käynnistää B-teatteritoiminta seuraavana vuonna. Kannatusyhdistyksen hallinnossa olivat edustettuna kaikki poliittiset ryhmät ja molemmat toimivat teatterit. Puheenjohtajaksi valittiin Leena Tani ja rahastonhoitajaksi Olivia Liimatainen. Yhdistys käynnisti alkajaisiksi haastekeräyksen, jonka tuotto oli huomattava.
Yhdistyksen oli tarkoitus myös vaikuttaa voimakkaasti teatterin tilakysymyksiin. Työväentalon kohtalo oli epäsevä. Toistaiseksi se toimi tilana erinomaisesti, mutta kuinka kauan?

Kulttuuritilat

Kulttuuritiloja oli suunniteltu koko 80-luku. Oli kierrelty pitkin suomenniemeä tutustumassa erilaisiin kulttuuritilaratkaisuihin. Kahdet luonnokset oli tehty oikein arkkitehtien toimesta. Ensin kaupungintalon yhteyteen ja sitten Hotelli Hirven kupeeseen. Varsinkin Hirven suunnitelma oli lennokas. Bussilasteittain yleisöä esityksiin, sitten pientä juhlimista ravintolassa ja lopuksi yöpyminen hotellissa. Ei hassumpaa.

Kesällä Kari teki viimeisenä työnään vaikuttavan ”Ja ilta oli rauhaisa” -näytelmän kesäteatteriin ja osoitti sillä, että kesäteatterissa voi esittää myös vakavampaa ohjelmistoa. Esitys oli Äänekosken teatterin kannatusyhdistyksen ensimmäinen. Karin Pesti loppui ja syksyllä kannatusyhdistyksen teatterisihteeriksi palkattiin Vanhalakan Leena.

Työski meni myyntiin. Rakennusliike Porrassalmi osti tontin ja kiinteistön. Kaupunki kuitenkin vuokrasi talon teatterin käyttöön. Ja sitten tehtiin vielä kolmannet arkkitehtiluonnokset kulttuuritiloista, joiden oli tarkoitus tulla Työväntalon tontille. Mutta lama oli jo ovella.

Hyvistä yrityksistä huolimatta teatterin rahoitusta ei saatu kehitettyä ammatijohtoisen harrastajateatterin vaatimalle tasolle. Osin työllisyysvaroilla palkattu sihteeri mahdollisti kuitenkin järjestelmällisen toiminnan. Neuvottelujen kautta saatiin käytöön kohtuullisin kustannuksin Työväen Näyttämöidenliiton ohjaaja Kimmo Lavaste. Kimmo oli rauhallinen mies, jolla oli ammattimiehen ote ja silmä.

Kimmo ohjasi kolme näytelmää, joista Minnesotan valkea ruusu oli rakennettu Väisäsen Anitan tähteydelle ja Elämä on ihanaa Taipaleen Karin surkeudelle, joka sai tunnustusta Seinäjoen Teatterikesässä kunniakirjan muodossa. Kulttuurilautakunta, joka oli pähkäillyt teatteri- ja tila-asioita päätti sitten oikein joukolla lähteä katsomaan Kimmon ohjausta ”Ei makseta, ei makseta.” Kaikki olivat hämmästyneitä teatterin tasosta. Eihän tämä olekaan mitään puskateatteria. Erikoista.

Tulevaisuuden turvaamiseksi kannatusyhdistys käynnisti nuorisoteatteritoiminnan. Vedimme Makkosen Veijon kanssa Roskaenkeli-projektin joka oli koulutuksellinen ja jossa näyttelijät tekivät käsikirjoituksen, laulut ja laulujen sanat. Tulos oli tuore, energinen ja mieliinpainuva. Vuosi oli -92.
Samana vuonna Taipaleen Kari Teki ”Mielipuolen päiväkirjan”, joka esitetään ensi viikolla täällä juhlaesityksenä.

Kullervo

Ja sitten hankkeista suurin, monimutkaisin ja ehkä antoisin: Kullervon tarina. Olimme jo aiemmi Veitsun kanssa tehneet hedelmällistä yhteistyötä Musiikkikoulun kanssa näytelmässä Tuhkimo ja Hiirikulta. Nyt projektin lähtökohtainen ajatus oli saattaa kaikki eri taiteenalojen harrastajat yhteen. Vielä niin, että rooleja vähän sotkettaisiin. Mukana olivat Ala-Keiteleen silloinen musiikkikoulu, Koskelan Balettikoulu, Kukkulan lasten ja nuorten kuvataidekoulu ja Äänekosken teatteri sekä nuorisoteatteri. Opetusministeriön projektirahan turvin oli vetäjäksi saatu ohjaaja Hannu Raatikainen. Hannu oli innoissaan poikkitaiteellisuusideasta ja kehitti pitkällisen pohdinnan jälkeen esteettisen perusidean, jolla kaikki langat sidottaisiin yhteen.

SUO. ”Jos Kullervo on suomalainen mielenmaisema, hiljainen ja syvä, suo antaa sille hyvän taustan.” kiteytti Raatikainen haastattelussa. Sitten käytiin suolla meditoimassa ja hakemassa tuntumaa. Järjestettiin lavastuskurssi. Tehtiin lavastus- ja puvustussuunnitelmia, sävellettiin ja harjoiteltiin musiikkia ja tansseja. Ja tietysti tehtiin kaavioita. En ole vieläkään heittänyt niitä pois.

Suo oli loistava idea. Se antoi pohjan musiikille, lavastukselle, puvustukselle sekä näyttelijöiden ja tanssijoiden ilmaisulle. Idea toimi. Makkosen Veitsu sai varmaan hienoa sparrausta ohjaajantyössä tinkimättömältä Takapirulta. Projekti venyi niin kuin suurilla on tapana. Tehtävänäni oli paitsi musiikin säveltäminen myös kuorosta huolehtiminen. Kuorolla oli teoksessa merkittävä rooli tunnelmien ja liikkeen luojana, itseasiassa se oli suo, sen muta. Tuli tietysti kiire. Loppuvaiheessa jouduimme tekemään Veitsun kanssa aika itsenäisiä ratkaisuja joidenkin siirtymien ja muutaman kohtauksen suhteen. Onneksi olimme olleet kovassa koulussa ja ensi-illassa nekin kohdat toimivat.

Kaikki toimi. Painotaloon rakennettu pyöreä areena loi maagisen tunnelman. Suo huokui, voihki ja ulvoi. Roopen valot muotoilivat tiloja ja polttivat rakennuksia. Minimalistinen lavastus antoi tilaa tulkinnalle ja pitkät etäisyydet lisäsivät jännitteitä. Rantanivan Mikko teki hienon roolisuorituksen Kullervona, mutta myös muut roolisuoritukset olivat erinomaisia. Hei, tämähän kuulostaa 50-luvun teatteriarvostelulta.
Esitys oli myös pelottava. Joka kerta kun Mikko iski kirveellä metsäkohtauksessa, varauduin siihen, että se osuu johonkin kuorolaiseen.

Sitten Seinäjoelle liikuntahalliin. Pikkujuttu. Piti rakentaa koko systeemi uusiksi, viedä suo mukana.

Seinäjoella Ryhmäkunniakirja.

Vielä yksi projekti. Yhteistyössä Veitsun kanssa. Ronja. Iso, mutta ei ihan Kullervon mittainen.

Ja sitten oli liiaksi teatteriin kiinnittyneen ja kiintyneen kulttuurisihteerin aika siirtyä takavasemmalle.

Kävin vielä tekemässä Äänekoskella Aleksander Anrian ohjaama Kabareen puvustus- ja lavastussuunnitelman; Työski oli vielä pystyssä. Konsultoin Hollywoodin teatteritilan suunnittelussa. Tein Veitsun kanssa ”Haavoittuneen enkelin” Hollywoodiin ja näin Työskin masentavan montun. Rakennus oli purettu lähes 10 vuotta Issun järjestämien hautajaisten jälkeen. Haikeeta. Ja se siitä ja muistoista.

Mutta teatteri vaan porskuttaa

Sain Kaijanahon Karilta luettelon Teatterin kannatusyhdistyksen tuottamista näytelmistä. Olin hämmästynyt näytelmien määrästä ja kun luin arvosteluja, ei laadussakaan tuntunut olevan vikaa. Pientä notkahdusta lukuun ottamatta, joka ilmeisesti johtui Työskin purkamisesta syntyneestä shokista, Äänekosken Teatteri on toiminut hyvin. Ohjelmisto on ollut monipuolinen, näytelmien nimistä päätellen osittain haastaavakin. Varsinkin -90- luvun loppu on ollut todellista teatterin tekemisen kulta-aikaa, se oli se Työskin henki. Kaijanahon Kari on tehnyt vuosien varrella melkomoisen määrän esityksiä, mutta on myös muita ohjaajia. Lasse Forsgren esiintyy usein, Veitsu on ohjannut kahdesti. Muita tuttuja nimiä Juha-Pekka Kangas, Vileniuksen Minna ja vanha Kuuban kävijä Teittisen Eki. Sohlmanin Jore tuntuu ahkeroineen lavastajana ja Konttisen Ulla jatkoi Nellyn Sopin perinteitä. Paljon tuttuja mutta myös uusia näyttelijänimiä.

Teatteritilat

Kun olin vielä kulttuurisihteerinä -90-luvun alkupuolella, tein kuumeisesti luonnoksia Painotalon muuttamiseksi kulttuuritilaksi. Kiinteistö oli myynnissä. Kävin silloisen kaupunginjohtaja Arto Lepistön kanssa jonkinlaisessa ostoneuvottelussa tai oliko hintatiedustelu. Hinta oli liian korkea, 6 miljoonaa mummoa ja se siitä. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 2000 Änekosken valtuusto teki selvin numeroin päätöksen kiinteistön hankkimisesta kulttuuritilaksi, hinta 6,3 miljoona markkaa. HIENOA! Kyllä se tulee, kun vähän potkii.

Tilan toiminnot ovat käynnistyneet hiljalleen. Elokuva/teattersali vaikuttaa toimivalta ja tanssisali on asianmukainen lattian osalta jopa erinomainen. Olen antanut kuiten kertoa itselleni, että suuri painohalli on vielä toimimaton kulttuuritilana. Sali tarvitsisi siirrettävän nousevan katsomon ja osin oman tekniikan. Varastotiloista on puute niin, että se haittaa ratkaisevasti toimintaa. Lavasteiden rakentamiselle ei ole omaa työtilaa. Rahasta on tietysti puute, mutta eikö ole toisaalta tyhmää pitää kallis tila puolinaisella käytöllä.

Ehkä sittenkin B-teatteri

Kun tilakysymykset ovat hiljalleen ratkeamassa, olisiko aika kaivaa vanha B-teatterihanke naftaliinista. Asun Valkeakoskella joka on käsittääkseni Äänekosken vertailukaupunki tai jotain sellaista. Väestöpohja on kummassakin kaupungissa suurinpiirtein sama. Valkeakoskella toimii ammattijohtoinenen harrastajateatteri, jossa on palkattu teatterinjohtaja/ohjaaja ja teatterisihteeri. Toiminta on hyvin organisoitua ja yleisömäärät harrastajateatteriksi suuria. Ensi-illat ovat aina suuria tapauksia, joihin osallistuu koko kaupungin kerma. Kannattaa käydä katsomassa!

Nyt tai ainakin pian teatterilla on tilat. Sitten vaan heti organisaatiota kehittämään.

Nähdäkseni satsaus teatteriin kannattaa. Se on taidemuoto, jonka kautta voi ymmärtämää historian ja nykypäivän ilmiöitä. Se on taidemuoto, joka kuvaa ihmisen mielenmaisemaa ja ihmisenä olemisen moninaisuutta. Teatteri on kulttuuria; teatteri taidetta; teatteri sivistystä.

Onnittelen 20-vuotiasta Äänekosken teatterin kannatusyhdistystä ja toivotan sille menestystä lähes 100-vuotisen perinteen jatkajana. Taistelkaa teatteri puolesta.

Ja lopuksi Taistelulaulu.